Voisi sanoa, että nykymaailmasta on kuollut kaikki mytologia: nymfit, peikot, paholaiset, enkelit, antiikkiset rituaalit ja perinteet ovat ikuisesti poissa. Muinainen, syvä henkisyyden metsä on poltettu tuhkaksi. Tarkoitus, joka jumalilla ja puolijumalalilla ihmiselle oli, ei näyttäydy enää samanlaisena. Tilalle ovat tulleet mekaanisuus, kylmyys, jumalattomuus ja epätoivo.

”Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohdutamme, me kaikki murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” -Nietzsche

Ennen jumalat ja erilaiset mytologian olennot valaisivat pimeän metsäpolun ihmisen elämässä.  Kun me iskimme veitsen niiden selkään, valo sammui ja alkoi epäilyksen sekä harhailun aikakausi. Vain taide voi sytyttää tuon sammuneen hiilen ja korvata mytologian. Taide puhuu merkityksistä, sillä taide on raikuva “Kyllä!” elämälle. Taide on vastaus, joka ylittää loogisen ja rationaalisen. Ihmiskunnan historia kirjoitetaan koko ajan, ja jokaisen ihmishengen on pyrittävä lisäämään oma tarinansa siihen.

Nykyisessä yhteiskunnassa mainostetaan koko ajan valheellisia arvoja, jotka himmentävät ihmisten kykyä nähdä todelliset arvot sekä lähteä pyrkimään niitä kohti. Monet ajautuvat hankkimaan paljon mainetta, rahaa, suosiota ja materiaalista omaisuutta. Ihmiset myös odottavat maineen ja omaisuuden tuovan elämään merkitystä ja onnea. Mutta minkä vuoksi meidän on edes pyrittävä onnelliseen elämään?

Monelle nuorelle on kerrottu tai nuori on itse tullut siihen uskoon, että elämän tarkoitus on pyrkiä onnellisuuden tilaan ja yrittää ylläpitää sitä mahdollisimman kauan. Neuvoa antaneet eivät todennäköisesti ole miettineet asiaa tarkasti, vaan edellinen sukupolvi on kertonut sen heille, ja he ovat hyväksyneet sen dogmina. Mutta eihän sokean kuuluisi neuvoa tietä sokealle?

Uskon, että suurin osa ihmisistä pyrkii onnelliseen elämään mutta on kuitenkin onnettomia. Monet ajautuvat hedoniseen oravanpyörään, jossa he keinuvat onnettomuuden ja onnellisuuden välitilassa suurimman osan elämästään. Hedoniseen oravanpyörään joutuminen johtuu siitä, että ihminen ei omistaudu täysillä johonkin merkilliseen tehtävään.

Elämän merkityksellisyyttä voi hakea intohimoista – ja niitä ihmissuku on täynnä. Lääketiede, laki, liike-elämä ja tekniikka ovat jaloja harrastuksia ja välttämättömiä elämän ylläpitämiseksi. Sen sijaan taide, kauneus, romantiikka ja rakkaus ovat syitä, joiden vuoksi ihmisen kuuluisi elää. Taiteilijan elämä ei ole helppo: tie on täynnä epävarmuutta, onnettomuutta ja tuskaa. Harvaa taiteilija menestyy luomuksillaan, mutta taide antaa heidän elämälleen suuremman merkityksen, jota ei saavuta millään muulla keinolla.

Pala ihmissuvun inhimillisyyttä on myös halu välttää kärsimystä hinnalla millä hyvänsä. Kärsimys on kuitenkin vaatimus rikkaalle, antoisalle ja onnelliselle elämälle. Itsensä liiallinen puolustaminen elämän kärsimykseltä estää kokemasta elämää syvemmin, kokonaisemmin ja riemukkaammin.

Rooman keisari Marcus Aurelius (121-180 jaa.) on lausunut: ”Tyhmiä ovat ne, joilla ei ole tavoitetta, johon he voisivat ohjata jokaisen impulssin ja, tosiaankin jokaisen ajatuksen.” Jokaisella täytyy olla jokin suurempi tavoite, jota tavoitella – tavoite, joka mahdollistaa täydellisen itsensä toteuttamisen. Eläminen omien intohimojen avulla on vaikea tie, mutta taatusti sellainen, joka tuo merkityksen jokaisen elämään. Saman oivalsi jo 1800-luvulla Arthur Schopenhauer, jonka filosofiassa ihmisen oli “pyrittävä merkitsevään elämään, ei onnelliseen”.

Yhteiskunnassamme ei aina uskota, että uhraus suuremman ja paremman puolesta olisi jaloa tai kannattavaa. Useammin ajatellaan, että jokaisen on kouluttauduttava, työllistyttävä ja löydettävä elämänkumppani, jonka kanssa avioitua. Talouden ja väestönkasvun kannalta olisi saatava 2.1 lasta, maksettava veroja ja jäätävä myöhään eläkkeelleen, ennen kuin koittavat viimeiset päivät vanhainkodissa.

Kadumme ovat harmaat ja elottomat. Maamme arkkitehdit unohtivat olevansa taiteilijoita ja visionäärejä. Uudet kaupungit menettävät vanhojen kaupunkien perso*onallisuuden, ja niistä tulee massatuotettuja. Rikkaiden valtioiden katujen kuuluisi olla kauniita ja ylellisiä, jotta nuoret voisivat inspiroitua niistä ja jatkaa kauneuden luomista.

Nykyisen yhteiskuntamme täydellinen kansalainen alkaa muistuttaa Nietzschen “viimeistä miestä”. Viimeinen mies on menettänyt kokonaan kykynsä unelmoida ja pyrkiä. Hän on ihminen, joka ei halua ottaa riskejä vaan jolle riittää, että tienaa elantonsa ja voi pitää talon lämpimänä. Viimeisten ihmisten nousu on mahdollista vain nihilistisessä ja apaattisessa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnan kärsimys dekadenssista on verrattavissa ihmisen kärsimykseen syövästä. Kulttuuri alkaa rappeutua silloin, kun ihmiset alkavat rajoittaa toistensa luovuutta. Miksi haluamme rajata vapautta sen puhtaimmassa ja jaloimmassa muodossa? Jos itse luovuutta lähdetään rajaamaan, onko suurenmoisuus enää mahdollista? Kaikista tulee pieniä, naurettavia, karjaeläimen kaltaisia. Jotain inhottavaa, sairasta ja keskinkertaista.

Mutta mitä jos viimeinen mies herääkin tietämättömyytensä horroksesta? Hän joutuu katsomaan pohjattomaan kuiluun, jossa hän näkee vapautensa rajattomuuden.

”Ahdistusta voidaan verrata huimaukseen/pahoinvointiin. Hän, jonka silmät sattuvat katsomaan alas haukottelevaan kuiluun, tulee pahoinvoiva. Mutta mikä on syy tälle? Se on yhtä paljon hänen omissa silmissänsä kuin kuilussa… Ahdistus on vapauden huimausta.” -Kierkegaard

Kun ihminen on herännyt tietämättömyyden horroksestaan, hänelle syntyy mahdollisuus luoda omia arvojaan. Omien tavoitteiden ja arvojen luominen on erittäin vaikeaa. Tavoitteiden asettamisessa täytyy tietää, että vain sellaiset tavoitteet, jotka sivistävät yksilön olemusta tai ilmaisevat hänen luovuttaan, ovat tavoittelun arvoisia. Harhailun jälkeen huomaa, että on oltava tosi itselleen ja ilmaisulleen. Nietzschen sanoin meidän on kuunneltava omaatuntoamme ja tultava niiksi henkilöiksi, joita olemme.

Merkitys ja onni lienevät luovuudessa ja taiteessa sekä niihin liitettyvissä tavoitteissa ja pyrinnöissä. Matkan varrella tarinan sankari löytää itsensä ja oppii ymmärtämään oman matkasa merkityksen. Tarinassa ei olisi samanlaista ylevää ja euforista tunnetta, ellei sankari olisi kokenut matkallaan myös epätoivoa ja tuskaa.

Merkityksen löytäminen lyö kuoleman pelon; pelon, josta kaikki muut pelot ja ahdistukset ovat peräisin. Jos matkassa piilee merkitys, niin jokaisen on kuljettava se, jopa silloin kun loppuun pääseminen on epätodennäköistä. Ei ihmisen kuuluisi pelätä kuolemaa, vaan sitä, ettei ikinä aloita elämistä.

Teksti: Evgeny Levin