Footloose 

Footloose, Dean Pitchfordin käsikirjoittama musikaali vuodelta 1988, nyt Lappeenrannan lukioteatterin esittämänä valloitti lappeenrantalaisten sydämet kylmän tammikuun keskellä.

Ren McCormack (Pekka Aalto), lukioikäinen nuori mies, muuttaa äitinsä (Maija Hyvärinen) kanssa Chicagosta Bomontiin. ”Missä helvetissä on Bomont?” kysyivät Renin ystävät Chicagossa. Bomont on todellinen peräkylä, jossa kaikki hauska, mukaan lukien tanssiminen, on kiellettyä. Niin kuin Footloosen ohjaaja ja suomentaja Marika Kesseli toteaa: ”Pikkukaupunki on jämähtänyt kriisin jälkeiseen tilaan eikä ole löytänyt siitä poispääsyä vaan turvallisuuden tunnetta on lähdetty hakemaan säännöistä ja ohjailusta, vaikka tilanteesta tuntuvat kärsivän kaikki asukkaat.” Viisi vuotta aiemmin tapahtunut neljän nuoren hengen vaatinut onnettomuus hallitsee asukkaiden elämää kitkien pois kaiken ilon. Kaupungin nuoret, etunenässä pastori Shaw Mooren (Sami Leminen) tytär Ariel (Elli Jukkala), ovat kuitenkin valmiita kapinaan. Suurkaupungin kasvatille Renille tanssikielto on liian kova pala purtavaksi, ja hän päättääkin vapauttaa kaupungin tiukoista elämää rajoittavista säännöistä aloittamalla reippaalla tervehdyksellä: ”Howdy?” Ren on tarvittava ärsyke, jonka avulla kaupungin nuoret uskaltavat nousta kapinaan. Eritoten pastori, joka ”on laki”, osoittautuu hankalaksi vastukseksi.

Kuten Kesseli toteaakin: ”– – Footloosessa on kyse surun voittamisesta, eteenpäin menemisestä, ilon löytämisestä ja mahdollisuudesta muutokseen.” Keskeisiksi teemoiksi nousevat lisäksi vapaudesta taisteleminen sekä omien intohimojen seuraaminen ja toteuttaminen, toisaalta surun kanssa eläminen. Erityisesti intohimo heijastuu lavalla olleista näyttelijöistä: jos paloa ei ole, tuollainen produktio ei synny.

Lavastus

Musikaalin miljööt – koulu, kirkko, pastorin koti, silta, Burger Blast, Bar-B-Que sekä Chuck Cranstonin (Leevi Nikula) valtakunta – on toteutettu hyvinkin yksinkertaisesti muutamalla hassulla penkillä, aidalla, portailla, tynnyrillä tai pöydällä. Ne ovat kuitenkin aivan riittäviä luomaan vaadittavan kokonaisuuden, keskittyväthän katsojat kuitenkin ennen kaikkea itse näyttelijöihin. Esimerkiksi tiukka rehtori Hannah Clark (Milla Kortelainen) tuo ilmeillään, eleillään ja äänenpainoillaan esille tyypillisen sääntöihin perustuvan koulumiljöön, jossa auktoriteetteja on toteltava – kun ”kundi hyppii auktoriteetin silmille”, käsky käy kansliaan. Lavastuksessa huomiota on kiinnitetty yksityiskohtiin: valokuvat pastorin kotona muistuttavat kuolleista. Paperilennokit taas symboloivat musikaalin ehkä suurinta teemaa, vapautta.

Yksityiskohtia 

Lavalla teemoja heijastellaan myös värien avulla: niin kirkon kuoron violetit kaavut kuin Arielin punaiset saappaat, huulet ja hiukset kiinnittivät katsojien huomion. Violetti symboloi kirkon liturgisissa väreissä katumusta, odotusta ja parannusta. Värisymbolilla tuodaan esille erityisesti kaupunkilaisten mielentilaa ja suhtautumista elämässään tapahtuneeseen suureen menetykseen. Punainen, joka korostuu erityisesti Arielin henkilöhahmossa lavalla, heijastelee voimakkuutta, vahvaa identiteettiä, elämänhalua ja vapautta. Arielin henkilöhahmon kapinallisuutta siis korostetaan entisestään hänen persoonaansa liittyvillä seikoilla: erityisesti hänen isänsä vihaa tyttärensä punaisia korollisia saappaita. Punainen on myös esillä Renin nahkatakissa: värisymboliikan osalta nämä kaksi henkilöhahmoa nousevatkin keskeisiksi osiksi ”vallankumousta”.

Vastakkainasettelut ovat suuressa osassa koko musikaalia. Ihmisten kirkkoon ja uskoon tukeutuminen yhdistettynä nykymaailman nuoriin, joista monet etsivät ratkaisuja muualta kuin uskosta, asettaa myös vastakkain vapauden ja surun kanssa elämisen. Chicagon ja Bomontin, hienon miljoonakaupungin ja kaupungin, jonka ”rajalla on keilahalli”, vastakkainasettelu nousee erityisesti Renin elämässä keskeiseen asemaan. Toisaalta Ariel haluaa päästä pois Bomontista, jossa ”niillä on silmät selässäkin” ja nähdä suuren maailman, mikä korostaa eri maailmojen välillä siirtymistä ja vapauden etsimisen tematiikkaa. Sääntöjen ja ”rajattoman” elämän asetelmasta tulee kohosteinen henkilöhahmojen erilaisen suhtautumisen kautta: ”Säännöt on tehty rikottaviksi”, mutta toisaalta tanssilaki on ”kunnianosoitus kuolleille”. Lavan sisällä tapahtuu niin ikään vastakkainasettelua eri osapuolten välillä: kirkkomiljöössä kuoro on sijoitettu lavan toiselle puoliskolle, seurakuntalaiset toiselle ja pastori keskelle, kun taas kaupunginhallituksen kokouksessa hallituksen jäsenet hallitsevat lavan toista puolta opiskelijoiden ollessa toisella.

Lavalla bailaavat, bilebändi ja koristelijat

Musikaalin nuoret, esimerkiksi Ren, Ariel, Willard Hewitt (Oskari Salin) ja Rusty (Silla Pöyry) edustavat henkilöhahmojensa välityksellä nuorten tapaa selvitä surusta ja elämän vastoinkäymisistä. Toisaalta aikuiset, kuten pastori Moore, pastorin vaimo Vi Moore (Emma Mänttäri), ja valmentaja Roger Dunbar (Lukas Peurala) tuovat katsojille esiin aikuisten näkökulman.

Näyttelijät ovat lukioteatterin omia tähtiä, taiteen ammattilaisia ei tarvittu lavalla eikä bändissä. Nuorta energiaa siis riitti, ja tunnelma kyllä välittyi yleisöön. Erityisesti keskeisissä rooleissa olleet Aalto, Jukkala, Leminen, Mänttäri, Nikula, Pöyry ja Salin näyttivät taitonsa näyttelijöinä ja laulajina vakuuttaen yleisön.

Orkesteria sai ihailla lavan takaosassa, tosin hieman toisenlaisella lavastuksen asettelulla bändi olisi voinut tulla entistä paremminkin esille. On kuitenkin huomioitava lavalle mahdutetut yhteensä huikeat 80 soittavaa, laulavaa, tanssivaa, näyttelevää ja lavastavaa lukiolaista. Kesselin tavoin töitä valtavasti tehnyt musiikin johdosta vastannut Lea Kaijansinkko on onnistunut saavuttamaan musiikillisesti loistavan lopputuloksen harrastelijoille vaikeista sävellajeista huolimatta.

Lavastukset valmistuivat Lyseon kuvataiteen luokassa pitkin syksyä lavastuksen ohjauksesta vastanneen Anu Huttusen valvovan silmän alla. Pienillä yksityiskohdilla, väreillä ja persoonallisilla ratkaisuilla musikaalista tuli entistä enemmän nuorten näköinen rajoittamatta kulttuurikokemusta vanhemmiltakaan.

Yleistä

Musikaali onnistui luomaan mainostamansa tunnelman yleisössä: ”Hei kannat kattoon, tää kaupunki nyt räjähtää!” Kaupungin lisäksi räjähti myös yleisö. Musikaalin kokonaisuus on toimiva ja nuorekas: nuorten toteuttama musikaali saa ja sen pitääkin olla nuorten näköinen.   Käsitellyt teemat antavat katsojille miettimisen aihetta vielä pitkäksi aikaa: ne ovat eri tasoilla ollennainen osa jokaisen arkipäivää ja päivittäisiä valintoja. Yleisesti, mahtavan energinen kulttuurikokemus!

Parhaita paloja:

“Älä osta kattokruunua, jos sulla ei oo kattoa.”

“Kerran kahleet irtoaa, olemme vapaat!”

“Invapaikka on varattu fyysisesti, ei henkisesti rajoittuneille.”

“Laske kymmeneen, mamma sanoo.”

“Taivas auttaa aina rohkeaa.”

Valokuvat: Ari Nakari

Pääkuva: Elizaveta Pikova