Kuoleman pelko on kaikista peloista vahvin ja niin groteski, että teemme kaikkemme eristäytyäksemme siitä: luomme normeja, uskontoja, aatteita, taidetta sekä muita asioita, jotka saavat meidät unohtamaan karun kohtalomme. Nyky-yhteiskuntamme on niin eristäytynyt kuolemasta, että kansalaisissa voi jopa syntyä harha kuolemattomuudesta. Laitamme vanhukset vanhainkotiin, sairaat sairaaloihin ja perustamme hautausmaita, jotta meidän ei tarvitsisi tuntea kuoleman hengitystä niskoissamme. Olemme herkistyneet kuolemalle, eikä suurin osa meistä näe kuolemaa edes osana ravinnon hankkimista, kun ruoan voi ostaa kaupan kylmähyllystä.

Kuolema on kuitenkin luonnollinen voima, joka ajaa meitä eteenpäin elämässä. ”Kuoleman idea, pelko siitä, kummittelee ihmiselämää niin kuin ei mikään muu; kuitenkin se on ihmisen toiminnan tukipilari”, on lausunut Ernest Becker, amerikkalainen kulttuurintutkija.

Kuolemasta puhuminen on tabu, ja sen esille tuovia katsotaan ilkeästi, sillä he herättävät ihmisissä epävarmuutta, ahdistusta ja melankoliaa. Älykkö saattaa avata keskivertoihmisen silmät elämän absurdiudelle ja kärsimykselle. Totuus on tosin liian kirkas keskivertoihmisen nähtäväksi: kirkas valo vain pysyvästi vahingoittaa heidän silmänsä. Kyseenalaistajat elävät paljon tuskaisempaa elämää kuin he, jotka eivät pysähdy miettimään; maailman absurdiuden näkeminen mahdollistaa paljon monipuolisemman ja aidomman elämän elämisen.

Kun alkaa todella ajattelemaan elämää ja sen tarkoitusta, odottaa pettymys. Kuinka absurdia ja merkityksetöntä kaikki näyttää olevan! Moinen oivallus aiheuttaa yksilölle ahdistusta ja kääntää hänet nihilismiin. Silloin monet opitut asiat menettävät eheytensä. On mahdotonta ymmärtää elämää ja tapaa, jolla sitä kuuluisi elää. Tanskalainen filosofi Kierkegaard on todennut, että “elämää voi ymmärtää vain takaperin, mutta se on elettävä eteenpäin”.

Mutta kuinka voi ihminen jatkaa olemassaoloaan tietäessään, että sillä ei ole mitään merkitystä ja että meidän kaikkien lopullinen kohtalo on joutua mullan sekaan matojen syömäksi? On löydettävä syy elää, merkitys kaikelle. Ihminen ei pelkää kuolemaa, vaan pelkää merkityksetöntä kuolemaa – kuolemaa, joka ei jätä minkäänlaista jälkeä. Ernest Becker on kirjoittanut: ”Ihminen ei voi kestää omaa pienuuttaan, ellei hän pysty kääntämään sitä merkityksellisyydeksi.”

Ihmislaji pyrkii kieltämään oman kuolemansa osallistumalla toimintaan, joka saa uskomaan, että olememme jotain muutakin kuin pelkkä fyysinen keho. Jotain, mikä elää fyysisen kuolemansa jälkeen ja antaa heille kuolemattoman muodon.

On helppoa ymmärtää, kuinka tämä konsepti toimii kirjailijoilla ja taiteilijoilla. He luovat teoksen, jonka he tietävät vaikuttavan ihmisiin vielä pitkään heidän kuolemansa jälkeen; mutta kuinka konsepti toimiin tavallisilla ihmisillä? Keskivertoihminen saattaa sitoa itsensä arkityöhönsä, perustaa perheen, tulla uskoon tai omistautua johonkin poliittiseen aatteeseen. Heidän on kuitenkin tiedettävä tai uskottava, että heidän toimintansa edistää jotain merkittävää, joka tulee elämään heidän kuolemansa jälkeen.

”Se, jolla on syy elää, kestää melkein mitä tahansa.” – Friedrich Nietzsche

Ihmisyyden suurin ironia on se, että vaikka meillä on syvä tarve vapauttaa itsemme kuolemanpelosta ja ahdistuksesta, itse elämä herättää ne. Ratkaisuksi voisi ajatella, että meidän on vältettävä olemasta täysin elossa. Osa ihmisistä ei kuitenkaan tarvitse illuusiota elämänsä merkityksellisyydestä. Heillä on rohkeutta ja vahvuutta tunnistaa elämänsä merkityksettömyys ja alkaa nauttia maailmankaikkeuden absurdiudesta, kuten romanialainen filosofi Emil Cioran:

”Mitä tulee minuun, eroan ihmisyydestä. En enää halua olla enkä halua olla mies. Mitä minun pitäisi tehdä? Työskennellä sosiaalisen ja poliittisen järjestelmän hyväksi, tehdä tytöstä onneton? Metsästää filosofisten järjestelmien heikkouksia, taistella moraalisten ja eettisten ihanteiden puolesta? Kaikki on liian pientä. Luovun inhimillisyydestäni, vaikka saatankin löytää itseni yksinäisenä. Mutta enkö ole jo yksin tässä maailmassa, jolta en enää odota mitään?”

Uudet sukupolvet ovat eroavat huomattavasti vanhoista. Uusien sukupolvien kasvaessa teknologia kehittyi ennennäkemättömän nopeasti. Internetin keksiminen ja hyvin saatavilla olevat laitteet muuttivat kokonaan tavan, jolla ihmiset kokivat ja ymmärsivät elämää. Loputon tiedon lähde ja kyky kommunikoida koko maailman kanssa kutisti maailman kämmenen kokoiseksi, Pienestä koosta on helpompaa nähdä, kuinka absurdi, kaoottinen ja merkityksetön maailma oikeasti on.

Ihmisellä ei ole enää vanhoja tukipilareita, joista voisi ottaa tukea: uskonnon dogmit on yhä vaikeampi hyväksyä, nopea yhteiskunnallinen kehitys vierauttaa meidät ja kuuluvuuden tunne vähenee. Kaikki tämä on tehnyt yhteiskunnastamme suhtautumisesta elämään ja kuolemaan neuroottisen.

Entä jos kuitenkin kokee epäonnistuneensa vanhempana, työntekijänä, aktivistina, artistina, ihmisenä? Jos tuntee syvää syyllisyyttä siitä, ettei käyttänyt elämäänsä mihinkään? Kärsimys ja ahdistus voivat johtaa lohduttomuuteen ja ajatuksiin itsensä vahingoittamisesta – ajatuksista, joilla ihminen filosofi Friedrich Nietzschen mukaan “selviää monista pimeistä öistä”.

Vain ne, jotka odottavat elämältään liikaa, pettyvät siihen. Ylioptimistit huijaavat itsensä uskomaan, että elämällänsä yksinään olisi mitään merkitystä. Todellisuudessa maailmankaikkeus on yhtä ylpeän välinpitämätön meitä kaikkia kohtaan. Ihminen, joka on hyväksynyt maailman absurdiuden, näkee epäonnistumiset yhtä arvokkaina kuin onnistumiset sekä kärsimyksen yhtä arvokkaana kuin autuus. Jos on jo kokenut luontaisen olemassaolon tuskan eikä tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään, ei itsetuhoisuus poista ajatuksia, jotka ovat jo tapahtuneet.

Onkin harhaa ajatella, että kuolema ratkaisisi elämisen merkitykseen liittyviä kysymyksiä. Filosofi Emil Cioranin lakoniset sanat myös lohduttavat: “Elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista vaan joka on elettävä.”

Teksti: Evgeny Levin