Juttusarjan toisessa osassa ovat haastattelussa Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijät Eppu Pastinen ja Noora Koski. Koski ja Pastinen ovat molemmat olleet mukana noin 20 produktiossa. 

Pastinen ja Koski tähdittävät tänä vuonna muun muassa näytelmää “Lehmusten kaupunki”, joka perustuu Laila Hirvisaaren (1938-2021) romaaniin ja on muutettu musiikkinäytelmäksi Pekka “Pave” Maijasen (1950-2021)  musiikilla.

Noora Koski (s. 1990) on kotoisin Seinäjoelta, ja hän on tehnyt virallisesti näyttelijän töitä kaksi ja puoli vuotta. Hän kertoo, että oli jo pienenä kiinnostunut tarinoista, runoista, kirjoittamisesta, musiikista ja näyttelijän työstä. Näyttelijän ammatti on ikään kuin ollut rakennettuna Kosken sisälle. Koski kertoo, että hänen mieleenpainuvin ja koskettavin produktionsa on ollut Maaninkavaara (ohjaaja: Sirpa Riuttala), joka on ollut Kosken ensimmäinen produktio Lappeenrannan kaupunginteatterissa. 

Koski olisi halunnut eläinlääkäriksi, mutta sai 5-vuotiaana tietää, että hänen täytyisi lopettaa eläimiä. Siitä seikasta Koski ei pitänyt ja kahdesta vaihtoehdosta hänen oli helppo valita toinen, eli näyttelijän työ. Koski kertoo myös olleensa töissä teatterissa lapsena ja harrastaneensa teatteria. Teini-iässä hän kuitenkin vieraantui näyttelijähaaveestaan. 

“Mä jotenki pikkuvanhana ajattelin et ehkä joku turvallisempi ammatti olisi järkevä valinta”, Koski kertoo.

Koski teki erilaisia töitä ja opiskeli journalismia ennen kuin tajusi, että hän haluaa oikeasti olla näyttelijä. Hän kokee kuitenkin rikkaudeksi sen, että on kokeillut monenlaista työelämässä. 

Lopullisen uravalintansa tehtyään Koski jatkoi matkaansa Tampereen Ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalle. Koulutus on neljä vuotta kestävä, ja siitä saa kandidaattitason muusikon tutkinnon. Koski oli arponut paljon muusikon ja näyttelijän välillä. Kun hän kuuli, että oli olemassa musiikkiteatterikoulutus, hän ajatteli sen olevan kuin hänelle tehty, koska siinä pystyi yhdistämään musiikin ja näyttelytaiteen opinnot. Koski opiskeli myös fyysisen teatterityön perusopinnot teatterikorkeakoulun ja avoimen yliopiston yhteistyökurssituksessa. 

Lappeenrantaan Noora Koski päätyi, kun hänellä oli kaipuu jo opiskellessa tehdä myös puhenäytelmiä pelkkien musikaalien sijasta. Hän ajatteli, että se olisi mahdollista maakuntateatterissa, ja päätti muun muassa siitä syystä hakea Lappeenrannan kaupunginteatterille töihin.

Eppu Pastinen (s. 1990) on kotoisin Espoosta, ja hän kertoo, että häntä on heidän perheessään sanottu satusedäksi. Pastinen kertoo hänellä itsellään olevan joitakin muistikuvia asiasta, mutta sukulaiset siitä ainakin muistuttelevat. Hän sai ensimmäisen kerran palkkaa näyttelijän työstä 14-vuotiaana, mutta ensimmäinen iso näyttelijäntyö oli Elokuu-elokuvassa. Pastinen kertoo, että kaikista mieleenpainuvin ja koskettavin produktio teatterissa on ollut Runar ja Kyllikki (ohjaaja: Sirpa Riuttala), joka lopulta toi Pastisen Lappeenrantaan. Kamerapuolella taas Aikuiset-TV-sarja on jäänyt erityisesti mieleen. 

Pastinen oli ala-koulussa mukana juhlissa, joissa oli mukana näytelmiä. Hän kertoo, että heidän koulussaan ylä-asteella oli mahdollisuus suorittaa pitkänä oppiaineen ilmaisutaito, jonka hän sitten tekikin. Ainevalinnan takia opinto-ohjaaja tuli kysyneeksi Pastiselta, oliko hän harkinnut Kallion lukiota. Pastinen ei silloin ei ollut vielä ajatellut sitä, mutta tutustuttuaan vaihtoehtoon hän päätti hakea. 

“Siihen asti se esiintyminen oli ollu aikalailla vain hauskaa tai jotain sellaista, minkä olin huomannut itseltäni tulevan ihan luonnostaan”, Pastinen pohdiskelee.

Kallion lukiossa kuitenkin ensimmäisellä näyttämöilmaisun eli “näyttiksen” kurssilla, jolla oli kaikenlaisia tunneharjoituksia, Pastinen tajusi näyttelemisen olevan muutakin kuin vain esittämistä. Hän kertoo olleensa lapsesta asti herkkä ja pyrkineensä peittämään sitä, mutta tajusi kurssilla, että tunteiden ilmaisua nimenomaan haetaan. Näytteleminen ei ollut enää “kuoren ottamista”. 

kuva: Aki Loponen

Pastinen kertoo silloin ymmärtäneensä haluavansa näyttelijäksi. Pastinen ehti hakea kertaalleen teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyönlaitokselle ennen kuin pääsi Teakiin, josta valmistui myöhemmin teatteritaiteen maisteriksi.

Kun Pastiselta ja Koskelta kysyy, mitä haittapuolia näyttelijäntyössä on, tulee ilmi monen ennakko-oletus huonosta palkasta. Koski täsmentää, että hänelle palkka ei ole ikinä ollut motiivi tehdä näyttelijäntyötä. Samaan hengenvetoon hän toteaa kuitenkin, että hänellä ei ole muita elätettäviä, mikä voi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä. 

Koski kertoo myös, että kaksivuoroiset työpäivät ovat haittapuoli näyttelijän ammatissa. Kaksiosaiset työpäivät tarkoittavat sitä, että harjoitukset voivat alkaa kymmeneltä ja loppua kahdelta, ja myöhemmin samana päivänä tullaan teatterille esitystä varten päivän toiseen työvuoroon. Kaksiosaiset työpäivät eivät kuitenkaan ole näyttelijän työn automaatio. 

Eppu Pastinen taas kokee, että näyttelijän ammatin haittapuolet johtuvat olosuhteista, mutta että olosuhteet ja omat tarpeetkin voivat vaihdella. Tästä esimerkkinä Pastinen mainitsee, että hän on toiminut freelancerina eli tehnyt vain satunnaisia näyttelijän töitä, ja välillä se on ollut “ihan hirveää”. Pastinen kuitenkin kokee, että mielen ollessa “oikeassa asennossa” freelancer-näyttelemisestä voi saada paljonkin irti ja se voi olla todella tyydyttävää sekä kevyttä. 

Pastinen nostaa myös esille tämän syksyn, joka on ollut Lappeenrannan kaupungin teatterilla erittäin kiireinen. Pastisella ja Koskellakin on ollut todella paljon töitä. Myös ne näyttelijät, jotka ovat työskennelleet Lappeenrannan teatterissa kauemmin kuin Koski ja Pastinen, ovat sanoneet, että koskaan ei ole ollut tällaista työputkea. Pastinen korostaa, että näyttelijän työ voi olla todella voimia vievää, mutta silti kivaa, koska “näytteleminen itsessään ei sisällä mitään haittapuolia”.

Kun Pastiselta ja Koskelta kysyy suosikkiasiaa näyttelijän työssä, he eivät osaa heti vastata, koska kokevat hyviä puolia olevan todella paljon. Koski kertoo, että parasta ehkä kuitenkin olisi vuorovaikutus yleisön kanssa. Se on teatterissa ainutlaatuista, koska yleisö on hetkessä mukana.

Toinen Kosken lempiasia on leikkiminen yhdessä kollegojen kanssa. Koski kertoo, että niissä hetkissä, kun nauretaan, kokeillaan ja pidetään yhdessä hauskaa, tulee etuoikeutettu olo. Koski myös kertoo, ettei koe olevansa maailman ulospäinsuuntautunein ihminen, joten on mukavaa, että työssä voi jakaa erilaisia puolia itsestään. Voi myös tuoda esiin omia havaintojaan muista ihmisistä oman kehonsa kautta näyttämöllä. 

“Työväline on just se leikki”, Pastinen täydentää Koskea. Hän kertoo näyttelijänä pyrkivänsä totuudellisuuteen, katsoi hän sitten muiden “leikkimistä” tai on itse leikkijänä. 

“Voi myös olla niin vakava leikki, että mennään oikeasti johonkin tosi syvälle.” Pastinen nostaa esimerkiksi erään näytelmän, jossa “leikki“ menee niin pitkälle, että se käy itsemurha-ajatuksessa.

Pastinen kertoo, että hänen mielestään teatteri voi olla terapeuttista, vaikka eräs teatteriklisee ehdottaakin, että teatteria ei ensisijaisesti saisi käyttää terapiana. Pastinen kuitenkin sanoo, että se tulee sivuvaikutuksena, kun pyrkii totuudellisuuteen. Tunteita ei voi hioa pois. 

“On toive siitä, että jos joku asia naurattaa tai itkettää minua, niin voisivatko ne naurattaa ja itkettää myös jotakuta toista? Siitä voi syntyä nähdyksi tulemisen kokemus, kun olen löytänyt oman tunteen syttymispisteen”, Pastinen mietiskelee.

Viimeisessä kysymyksessä näyttelijäkaksikon näkemykset eroavat. Toisella vapaa-ajan harrasteet nimittäin sivuavat uravalintoja, toisella eivät niinkään: Noora Koski katsoo mieluusti sarjoja ja elokuvia rentoutuakseen, Eppu Pastinen nauttii frisbeegolfista.