Tänä vuonna Lyseon lukion nuoret valloittivat Nuijamiehen teatterilavan Häräntappoaseella, joka on Anna-Leena Härkösen kirjoittama teos vuodelta 1984. Näytelmässä nousivat esiin nuoria koskevat aihepiirit nuorten näkökulmasta: seksuaalisuus, ihmissuhteet, aikuistuminen ja tulevaisuus.

Jo alussa yleisölle selviää helposti, minkälainen poika Allu onkaan luonteeltaan. Hän on itsevarma ja omapäinen nuori, joka haluaa pitää tilanteen aina hallinnassaan ja luoda “coolin” kuvan itsestään muille. Siinä hän näyttää onnistuvankin, ainakin silloin, kun tilanne ja ihmiset ympärillä ovat tuttuja ja turvallisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kaupunkilaiselämään virittäytynyt nuorimies heivataankin keskelle Torvenkylää, pieneen tuppukylään keskellä ei mitään. Siellä meno on aivan toista: täysin uuteen paikkaan on vaikea sopeutua ja langat putoilevat käsistä. Enää ei olekaan niin helppoa olla cool, kun ihmiset käyttäytyvät täysin eri tavalla, ja muiden silmissä Allu onkin vain “tyypillinen stadilainen”.

Rutanen runkkaa poikien yhteisessä huoneessa ja haikailee pikkuserkkunsa perään rehvastellen sillä, miten hänellä on kokemusta naisista. Allu kokee ensimmäisen kertansa Kertun kanssa, johon on rakastunut, mutta ei pidä sitä minkäänlaisena kehuskelun aiheena. Härkösen teoksessa nuorten seksuaalisuus on kuvattu sellaisena kuin se onkin: roisina ja huumorinaiheena, mutta samaan aikaan kovin herkkänä ja hauraana. Teini-iässä oma seksuaalisuus on uusi ja erikoinen asia, johon toiset tutustuvat nopeammin, ja jotkut, kuten näytelmän Kerttu, hieman hitaammin ja varovaisemmin. Samaan aikaan niin simppeliä, mutta silti kovin monimuotoista ja haurasta. 

Vähän väliä nuoret päätyvät pohtimaan tulevaisuutta ja sitä, mitä koulun jälkeen tehdään. On selkeää, että valtaosa nuorista suunnittelee pakenevansa maaseudulta niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Vuokko sanoo, ettei aio käydä kouluja enää ollenkaan, mutta muita tulevaisuudensuunnitelmia hän ei kerro. Ripe pääsee amikseen ja aikoo isona koneenasentajaksi. On siis selkeää, että myös tämän kaveriporukan tiet ovat eroamassa kesän jälkeen, vaikkei sitä kukaan ääneen sanokkaan. Peruskoulun jälkeen jokainen nuori on jollain tapaa omillaan: enää ei voi mennä sinne minne muutkin, vaan on mietittävä omaa tulevaisuutta. Usein asiat tapahtuvat yhtäkkiä, ilman varoitusta. Ennen kuin huomaatkaan, sinusta on tullut lähes aikuinen, jonka pitää ottaa vastuu omista tekemisistään ja määrittää itse oma elämänsä.

Ja juuri kun Allu tuntee löytäneensä oman itsensä ja paikan jonne kuulua, taas tapahtuu: eräänä aamuna äiti soittaa ja saa Allun palaamaan bussilla kotiin jo samana päivänä. Kerttu on murtunut eikä halua nähdä Allua enää koskaan, ja muutkin uudet kaverit jäävät taakse. Kotiin palatessa mikään ei ole muuttunut, ja tuntuu kuin kaikki Torvenkylässä tapahtunut olisi poissa. Allu itse on kuitenkin kuin täysin eri ihminen eikä osaa enää palata normaaliin elämäänsä. Tästä syystä hänen parhaan ystävänsä Taalan pyytäessä Allua näkemään, tämä ei mene. On vaikeaa ajatella, että “vain” kuukauden irtiotto normaalista ympäristöstä vaikuttaisi ihmiseen niin paljon, mutta murrosiässä pienetkin muutokset voivat muokata nuorta paljon. Harvoin sitä edes ajattelee, minkä takia minusta tuli se, kuka olen tällä hetkellä.

Kaiken kaikkiaan näytelmä toi esiin tärkeitä teemoja nuorten kasvamisesta ja pureutui niihin hivenen pintaa syvemmälle. Varmasti jokainen, joka on tai on joskus ollut nuori, osasi samaistua edes johonkin osaan näytelmässä – oli se sitten liian kontrolloivat vanhemmat, raskaat sydänsurut tai tanssivat lehmät kirkkaanpunaisissa rintaliiveissä.