Koronakaranteenissa on aikaa ajatella. Itse olen miettinyt maalaisjärkeä, sillä se on mielenkiintoinen käsite. Keitä ovat nämä salaperäiset maalaiset, joilla on tätä kuuluisaa järkeä? Ilmeisesti sillä ei ole mitään tekemistä maalla asumisen kanssa, sillä maalaisjärkeä on myös kaupunkilaisilla. Viime aikojen yhteiskunnallinen keskustelu on näyttänyt, etteivät nämä niin kutsutut maalaiset ehkä olekaan ihan niin järkeviä.

Poikkeusolot alkoivat maaliskuun puolessa välissä. Nyt kun reilun puolentoista kuukauden jälkeen on jo alkanut tottua uuteen arkeen, hallitus kertoi suunnitelmistaan purkaa asetettuja rajoituksia. Epidemiakäyrä on taittunut rajoitustoimenpiteiden purtua, eikä poikkeusoloja voi jatkaa pidempään kuin on tarve. Peruskoulut avataan vielä pariksi viikoksi, mutta suurin osa lukioista pysyy loppukevään kiinni. Lyseoonkaan ei palata ennen syksyä. Vaikka luulisi, että rajoitusten asteittainen purku tekisi kansasta toiveikkaan, ovat reaktiot olleet jotain ihan muuta.

Lehtien kommenttipalstat ovat tällä hetkellä parasta viihdettä. Olen ihmetellyt, kuinka tavalliset kansalaiset ovat alkaneet neuvomaan terveysviranomaisia epidemian hoidossa. Kun lääkärit ovat todenneet, että peruskoululaisten on turvallista palata lähiopetukseen, jokainen itseoppinut virologi on alkanut arvostella hallituksen päätöstä avata koulut. Ihan niin kuin tavallinen kaduntallaaja ymmärtäisi jotain näistä asioista. Joku vetosi, ettei kansan viisautta aliarvioitaisi. Ei sitä auta yliarvioidakaan.

Jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijat sanovat, että suurin osa suomalaisista tulee uuden koronaviruksen saamaan, eikä rajoitustoimilla voida kuin hidastaa taudin etenemistä, niin heitä on syytä uskoa. Ei ole maallikona mielekästä jankata mistään tukahduttamisesta, jos epidemiologitkin pitävät sitä mahdottomana. Jos asiantuntijat sanovat epidemian hidastuneen liikaa ja ehdottavat rajoitusten höllentämistä, niin sama juttu. Kyllä he ovat käyneet kaikki vaihtoehdot varmasti läpi. Minne katosi suomalaisten luottamus viranomaisiin?

Saahan sitä turhautua. Olen minäkin turhautunut. Meneillään oleva kriisi voi esimerkiksi haitata syksyn ylioppilaskirjoituksia, jos epidemia ei ole silloinkaan vielä ohi. Vaikka rajoituksia on purettu, niitä voidaan tarvittaessa palauttaakin. Vaikka pääsisimmekin kirjoittamaan, kertauskursseja ei voida järjestää lähiopetuksena, jos lukioiden etäopiskelua päätetään syksyllä jatkaa. Olisi lapsellista väittää, etteikö pitkä etäopiskelu heikentäisi kirjoituksissa monien arvosanoja.

Sitten pitäisi huonoilla papereilla yrittää hakea yliopistoon, kun pääsykokeitakaan ei välttämättä järjestetä. Samoista paikoista pitäisi kilpailla vanhempien ikäluokkien kanssa, jotka ovat saaneet kirjoittaa ylioppilaiksi normaalioloissa. Tämä on toistaiseksi pelkkää spekulaatiota, mutta mikään ei estä, etteikö niin voisi käydä.

Niin, huomaa sana ”voisi”. Me emme tosiaankaan tiedä, mitä tuleman pitää. Meidän on vain toivottava parasta, sillä emme voi muutakaan. Siksi muistutankin presidentti Mauno Koiviston viisaudesta: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”