Agatha Christien Hiirenloukku 一 maailman pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty, miljoonia katsojia viihdyttänyt näytelmä – saapui Lappeenrantaan. Hiirenloukun aihe perustuu vuonna 1945 sattuneeseen todelliseen rikostapaukseen, jossa kasvattipoika kuoli pahoinpitelyn ja aliravitsemuksen seurauksena. Tapahtuman johdosta Britanniassa kasvattilapsia koskevaa lainsäädäntöä muutettiin kaksi vuotta myöhemmin.

2IB kävi näytelmän ensi-illassa lauantaina 21.4. Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Ennen näytelmää luimme Hiirenloukun suomennetun version, analysoimme teosta ja pääsimme tutustumaan muutamiin käsikirjoituksen katkelmiin. Katsojana siis esianalysoinnilla ja teoksen tuntemisella oli myös vaikutusta itse näytelmän tulkintaan ja näkökulmaan.

Juonta

Iiris Rannion ohjaaman näytelmän tapahtumat sijoittuvat Monkswellin kartanoon Britannian maaseudulle, 30 mailin päähän Lontoosta. Kartanon omistava pariskunta, Mollie Ralston (Anna-Kaisa Makkonen) ja Giles Ralston (Seppo Kaisanlahti), päättävät perustaa täysihoitolan. Heidän vieraikseen saapuvat ennakkoon huoneen varanneet Christopher Wren (Jussi Virkki), rouva Boyle (Marja-Liisa Ketola), Majuri Metcalf (Jarno Kolehmainen), neiti Casewell (Aija Pahkala) ja yllättäen ilmoittamatta herra Paravicini  (Eero Rannio).

Radiosta kuuluvassa ilmoituksessa kerrotaan Lontoossa tapahtuneesta murhasta. Täysihoitolassa vain päivitellään tapausta, kunnes poliisin soitto herättää asukkaiden huomion; miksi poliisi lähettää etsivän taloon? Onko kaikkia lakipykäliä noudatettu? Mitä on tapahtunut? Etsivä Trotterin (Samuli Punkan) saapuessa taloon asiat alkavat selvitä: poliisi uskoo, että täysihoitolassa on seuraava murhan uhri. Tuleva murha on jotenkin linkittynyt Lontoon naisen murhaan ja aikaa sitten sattuneeseen läheisen Longridge farmin tapaukseen, jossa pahoinpitelyn ja aliravitsemuksen seurauksena kolmesta ottolapsesta nuorin, vain 11-vuotias poika, kuoli. Poliisi epäilee täysihoitolassa majailevien liittyvän jollakin tapaa sekä farmin tapaukseen että Lontoon murhaan. Enää on aika selvittää, kuka talossa olevista on murhaaja ja kuka on seuraava uhri.

Hahmot

Molly Ralston, täysihoitolan kokematon emäntä, on näytelmässä pääosassa ja tapahtumat keskittyvät häneen hyvin paljon. Silti päällimmäiseksi jää mieleen touhottava, lopussa melkeinpä hysteerinen, kuva. Christien alkuperäisteoksessa kerronta tapahtui pääosin Mollyn näkökulmasta, mutta näytelmässä tätä eroa on pystytty tasoittamaan. Muiden itsevarmuuden ja tietynlaisen välinpitämättömyyden avulla Mollysta kaavaillaan monella tapaa seuraavaa murhaajan uhria, ja mahdollisuus murhaajaksi nimeämiseen pienenee.

Giles Ralston on Monkswellin täysihoitolan isäntä, jonka kokemus asuntolan ylläpidosta on vajavaista. Vaimonsa, Molly Ralstonin, kanssa hän johtaa asuntolaansa stereotypisen miehen tavoin: päättäväisyydellä ja voimakkaalla äänellä. Gilesin henkilökuvasta jääkin pois syvätaso, koska henkilöhahmon taustaa ei näytelmässä erityisesti kerrota. Gilesin kuvaaminen näyttämöllä jää niin pintatasolle, että katsojalle jää epäilys tämän motiiveista. Alkuperäisen teoksen lukeneet katsojat huomaavat varmasti myös, että näytelmän Gilesin ja Mollyn iät eivät vastaa Agatha Christien rikoskertomuksen ikiä, mikä voi olla häiritseväkin piirre varsinkin loppuratkaisua ajatellen.

 

 

Christopher Wrenin hupaisa henkilöhahmo esiteltiin ensimmäisenä täysihoitolaan saapuvista hahmoista, ja hänen persoonansa paistoi läpi koko näytelmän. Wrenin henkilöhahmolta puuttui normaaleja puheen ja käytöksen kohtia, mikä sai hänet näyttämään hullulta. Vaikka hulluus tulikin esiin hahmon käytöksessä, se ei häirinnyt katsojaa vaan loi huumoria ja viihdytti yleisöä jopa hieman hitaammin kulkevissa juonenkohdissa. Wrenin henkilöhahmosta paljastetaan uusia puolia juuri sopivasti läpi näytelmän niin, että katsoja kyseenalaistaa hänen oikeaa luontoaan. Näytelmä olisi kuitenkin voinut olla enemmän tasapainossa, jos jokaista todistetta ei olisi osoitettu juuri Wrenin henkilöhahmoon. Kuitenkin räikeän persoonansa ansiosta Christopher Wrenista syntyykin monen katsojan ehdoton lempihahmo.

Neiti Casewell on rikostarinan lukeneelle kokonaan uusi tuttavuus, koska hahmo ei esiinny alkuperäisteoksessa. Hahmo toimii lavalla hyvin, ja hänen kauttaan katsoja saa arvokkaita tietoja, jotka jaetaan lukijalle eri tavoin proosassa. Casewellin eläväinen persoona rikkoo senaikaisia käsityksiä sukupuolirooleista ja perinteisistä ajatuksista. Loppuratkaisu on Casewellin osalta arvattavissa, vaikka ei olekaan ilmiselvä. Kokonaisuudessaan hänen henkilökohtaiset salaisuutensa ja yleinen olemuksensa oli onnistuttu tasapainottamaan hyvin.

Majuri Metcalf jää näytelmässä taustalle, mutta hänestä paljastetaan yllättäviä puolia näytelmän kulkiessa eteenpäin. Henkilöhahmo on hyvin harvasanainen, mutta harvojen repliikkien seasta löytyy sekä juonelle tärkeitä seikkoja, että henkilöhahmolle sopivia sanavalintoja. Majurin kuvaus näyttämöllä jää niin vähäiseksi, että katsojan epäilys kasvaa kasvamistaan näytelmän edetessä loppuratkaisua kohti.

Paravicini ilmestyy täysihoitolaan ilmoittamatta “autonsa mentyä rikki”. Jo tästä yllättävästä käänteestä ja henkilöhahmon lisäämisestä lavalle tuosta vain syntyy epäilyttävä kuva. Alkuperäisteoksesta eroten näytelmässä Paravicinilta puuttui persoonallisuuden tasapaino, ja hänen käytöksensä vaikutti irralliselta eri tilanteissa. Proosassa Paravicini vaikutti taiteilijalta, mutta nyt hän vaikutti ennemminkin “snobilta italialaiselta”, mikä vähensi hänen uskottavuuttaan. Erityisesti musta huumori ja kikattelu lavalla ei ollut uskottavaa, mutta toisaalta ne toivat esille hänen sosiaaliluokkaansa, joka erosi muiden hahmojen sosiaaliluokista.

Rouva Boyle 一 vanhanaikainen ja klassinen näytelmän “äksy” hahmo – arvostaa perinteitä ja on näytelmässä kriitikon osassa. Päivittelyn aiheena on milloin mikäkin: palvelijoiden puuttuminen, liian kylmät huoneet, liian kova musiikki, epäsopiva ruoka ja kaikkea muuta. Henkilöhahmon varusteisiin lisätty taskumatti toi murhamysteerin keskelle humoristisia piirteitä.

Etsivä Trotter on hyvin työlleen omistautunut, hyvän hiihtotaidon omaava brittiläinen poliisi. Hän alkaa päättäväisesti selvittää, kuinka talossa olijat liittyvät Lontoon murhaan. Varsinkin Trotterin kuulustelujen kautta kuulijalle selviää eri hahmoihin tasaisesti jakautuvia johtolankoja, mikä on tärkeää kokonaisuuden rakentamisessa. Myös Trotterin henkilöhahmo rakentuu hyvin pitkälti juuri kuulustelujen pohjalle. Trotter on isossa osassa loppuratkaisussa.

 

Lavastus

Lavastus on aikakauden tyyliin sopivaa, tosin jokseenkin pelkistettyä verrattuna todellisen vanhan kartanon luomaan miljööseen. Lavalla oli vähän tavaraa ja sukukartanon tyypillinen esineistö, kuten metsästyskiväärit, hedelmäasetelmat ja vanhat taulut, puuttuivat. Esineiden vähyydellä oli kuitenkin mahdollisesti tavoitteena juonen esinemotiivien 一 radion, takan, talon parhaan nojatuolin, korostaminen.

 

 

Kaikki kohtaukset toteutettiin samassa miljöössä, mikä teki näytelmästä toisaalta sekavan ja puuduttavankin. Toisaalta katsojan oli helppo seurata kaikkien lavalla olevien hahmojen liikettä. Miljöönä toimi olohuone, jonka keskellä oli sohva, nojatuoli ja sohvapöytä. Oikealla reunalla oli takka, jonka päälle oli sijoitettu radio. Lavalta pääsi ulos viidestä reitistä: ruokasalin, kirjaston ja salongin ovista, eteisestä ja yläkerran portaista. Ovien ja kulkureittien järjestys oli aluksi hieman epäselvä, jos siihen ei kiinnittänyt huomiota. Tiettyjen asioiden ja henkilökuvien, kuten Mollyn, luomisen kannalta esimerkiksi keittiön lisääminen lavalle olisi tuonut näytelmään lisää ulottuvuuksia.

 

Yleistä

Näytelmän kokonaisuus on toimiva ja hyvin toteutettu huomioiden eritoten lavastuksen luomat rajoitteet ja vaatimukset. Alkuperäisteosta oli tulkittu hyvin, ja loppuratkaisu rakentui hyvin johtolankojen varaan. Jännitys säilyi loppuun asti ja asioiden yhdistäminen toisiinsa vaati katsojalta sopivasti päättelykykyä.