Call Me By Your Name on vuonna 2017 julkaistu mutta vasta vuoden 2018 alussa Finnkinossa ensi-iltansa saanut Luca Guadagninon ohjaama romanttinen draamaelokuva, joka pohjautuu André Acimanin vuonna 2007 julkaisemaan saman nimiseen kirjaan.
Luin kirjan syksyllä ja kävin katsomassa elokuvan 28. tammikuuta. Teoksia verratessani voin sanoa, että pidin elokuvasta huomattavasti kirjaa enemmän. Olin joko käsittänyt monta kohtausta kirjassa täysin väärin, tai sitten niiden sisältöä oli muunneltu elokuvassa. Kumpi tahansa onkaan totuus, elokuvan tulkinnat olivat omiani osuvampia.
Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1983. Elokuva kertoo juutalais-amerikkalaisen perheen pojasta, 17-vuotiaasta Elio Perlmanista (Timothée Chalamet), sekä perheen luokse kesäksi muuttavasta, 24-vuotiaasta amerikkalaisesta opiskelijasta Oliverista (Armie Hammer). Jos nyt mietit “Missä naispääosa on? Kenen rakkaudesta Elio ja Oliver kilpailevat?” kannattaa ehkä istua alas: Call Me By Your Name on Elion ja Oliverin välinen rakkaustarina.
Kuuden viikon aikana, jotka Oliver viettää Perlmanien luona Elion isän assistenttina, Elion ja Oliverin suhde kehittyy alussa päällepäin lähes huomaamattomin elein ja kommentein, eikä katsoja välttämättä ymmärrä edes täysin, mistä on kyse ennen kaksikon ensimmäistä suudelmaa. Vaikka Elio ja Oliver ovat keskenään hyvin erilaisia, heitä yhdistää sama uskonto: juutalaisuus. Miesten romanttisen suhteen keskeinen osa, jonka mukaan teos on nimettykin, on heidän tapansa kutsua toisiaan omilla nimillään.
Parasta Call Me By Your Name -elokuvassa on se, että kenellekään ei tapahtu mitään pahaa eikä kukaan kuole. HLBT+ (tai LGBT+) -päähenkilöitä sisältäviä elokuvia on jo valmiiksi hyvin vähän, ja suurin osa niistä päättyy jollain tapaa traagisesti. Syrjintä, väkivalta, itsemurha ja AIDS ovat synkkiä, mutta yleisiä teemoja HLBT+ -elokuvissa. Ainoa Elion ja Oliverin surun aihe on tietoisuus siitä, että heidän yhteinen aikansa on rajattu.
Elokuvan teknisesti parhaaksi puoleksi lukeutuvat elokuvan äänet. Taustalla soiva pianomusiikki ja sen yhdistyminen kuvaan musiikkiin mukautuvalla kohtausten leikkauksella, äänten ja musiikin säännöttömyys sekä intensiivisyyttä tuova pienten äänten, kuten hengityksen tai sirkkojen sirityksen korostus, luovat teokselle persoonallisuuden.
Elokuvan ikärajaksi on määritelty 12 vuotta, joten “graafisia” seksuaalisia kohtauksia elokuvassa ei ole, mutta kuten romanttisille elokuville on tyypillistä, sekä Elion ja Oliverin että Elion ja Marzian (Esther Garrel), Elion tyttöystävän, välisiä intiimejä kohtauksia on paljon. En voinut olla huomaamatta, kuinka Elion ja Oliverin väliset kohtaukset olivat kuitenkin huomattavasti enemmän peiteltyjä eikä heitä esim. näytetä kertaakaan varsinaisesti harrastamassa seksiä. On tietysti helppo ymmärtää, miksi niin on tehty – katsojaluvut laskisivat, jos elokuvassa mentäisiin liikaa heteroseksuaalisten katsojien mukavuusalueen ulkopuolelle. Minua ei häirinnyt siis se, etteivät Elion ja Oliverin kohtaukset olleet seksuaalisempia, sillä elokuvan ei ole tarkoitus olla varsinaisesti seksuaalinen vaan romanttinen, mutta se häiritsi, että Elion ja Marzian kohtaukset sellaisia olivat.
Koin samaistuvani Elioon helposti, vaikkei meillä ehkä pintapuolin olekaan muuta yhteistä kuin 17 vuoden ikä sekä rakkaus kirjojen lukemista ja kaksimetrisiä, lihaksikkaita miehiä kohtaan. Se oli kuitenkin riittävän paljon saamaan minut itkemään Finnkinon aulassa elokuvan jälkeen sekä menettämään yöuneni päivää ennen venäjän koetta.
Vaikka Oliver lopulta lähtee takaisin kotiin eikä ole palaamassa Elion luokse, on elokuvasta tehty kokonaisuudessaan hyväntuulinen ja kevyt. Kaiken kaikkiaan elokuva oli henkeäsalpaavan kaunis ja upea, joten suosittelisin sitä lämpimästi kaikille.
