Etelä-Saimaan Lyseolaiset hikkejä, kimpisläiset tolloja -mielikuvavertailun kommenttiosiossa puhuttiin ehkä jopa vähän yllättävästi myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kouluelämästä Lappeenrannan lukioissa.

Lyseolainen-nimimerkillä kommentoinut henkilö sanoi hakeneensa lyseoon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpositiivisen yhteishengen perässä. Nimimerkki Suvaitsevainen kimpisläinen taas kyseenalaisti lyseolaisen epäröinnin Kimpisen vähemmistöystävällisyydestä kertoessaan, että “kyllä LGBT-väkeä mahtuu Kimpisen urheiluporukoihinkin”. Miten asian laita on oikeasti – millainen on hyvä lukio vähemmistönuorelle?

Faktahan on se, että aina on parannettavaa. Vastoin liian yleistä harhaluuloa, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuminen ei ole taso, jonne päästyä voidaan hengähtää: se on pikemminkin portaat, joita on aina kivuttava yhä ylöspäin. Näin joka askelmalla pyrimme saavuttamaan paremman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan elää. Siten siis lyseon ja Kimpisen keskinäinen vertailu ei ole oikea lähestymistapa, vaan huomio kannattaa kiinnittää yleisiin rakenteisiin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolo kouluelämässä on sinällään aika vaiettu juttu. Kaikki tietävät, että joukossa on muitakin kuin heteroseksuaaleja ja cis-sukupuolisia, mutta käyttäydytään kuin vähemmistöt olisivat jokin todella kaukainen käsite. Ihan kuin joukko ihmisiä keskustelisivat sinusta, kun olet samassa huoneessa heidän kanssaan: tekevätkö he sen kiusatakseen vai eivätkö he oikeasti näe sinua? Opetus taas on koulukirjojenkin vuoksi hyvin heteronormatiivista: terveystiedossa ja psykologiassa saatetaan mainita pari orientaatiota, tunnetuimmat eli homo- ja biseksuaalisuus, mutta jätetään esimerkiksi aseksuaalit huokailemaan tiedon ja näkyvyyden puutteeseen. Sukupuolivähemmistöistä puhutaan vielä vähemmän, jos ollenkaan.

Näkyvyyden ja tietoisuuden puute laitetaan usein juuri vähemmistöjen piikkiin: mitäs ette nouse puolustamaan itsejänne! Toiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistönuoret nostavat toki älämölön väärinymmärrysten jälkeen, mutta toisia ei välttämättä jaksa edes kiinnostaa – eivätkä kolmannet uskalla tai pysty. Pinnalle nousee myös kysymys siitä, mikä järki on kertoa jostakin, mitä ei kaikkien mielestä edes ole olemassa. Näin kehä palaa taas opetukseen ja vaihtoehdoista vaikenemiseen.

Kouluelämässäkin tekisi siis hyvää avata silmät ja kohdata se totuus, joka on joillekin arkipäivää. Hauskaahan heteroiden on nauraa ajatukselle suomenruotsalaisten ja homojen lähettämisestä Ahvenanmaalle, mutta mitä jos kohtalo osuisikin omalle kohdalle? Ei naurata perussuomalainen politiikka enää.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät ole koulumaailmassa poikkeus, vaan vähän pienimuotoisempi sääntö. Ei mielensäpahoittaminen jokaisesta vaikenemisesta ja virheellisestä tiedosta ole aina välttämättä järkevää, mutta pikku hiljaa kyllä normit taitavat nakertaa niiden ulkopuolella elävän ihmisen identiteettiä yhä pienemmäksi.

Kokeillaan siis toistemme saappaita, kuten Tommy Tabermannkin valitusvirsissään valkoisille heteroille ehdottaa: “joskus sitä ajattelee / kuinka mukava maailma olisi / jos heterot / olisivat homoja / edes muutaman tunnin päivässä.”

 

Aino Lyijynen